Metsänpeitossa kuvia pyytämässä

 

 

Mitä tarkoittaa metsänpeittoon meneminen? Millaista tarinaa kerromme itsestämme suhteessa muuhun elolliseen, ja millaista tarinaa ehkä tarvitsemme? Muun muassa näihin kysymyksiin olen etsinyt vastauksia työstäessäni Peitossa -teostani. Se on valokuvista ja äänestä muodostuva kokonaisuus, jonka luomisessa ovat olleet mukana mm. puiden rungot, kivet, vesi ja tuuli. Teos on esillä Vaasassa syyskuun loppuun saakka. Tässä tekstissä valotan hiukan työskentelyni ja aiheen taustoja.

Kansanperinteemme kertoo hurjia tarinoita metsänpeitosta. Uskottiin, että metsänpeittoon joutunut ”katoaa” metsään ja saattaa jopa muuttua ulkopuolisille näkymättömäksi. Maailma ympärillä muuttuu hänelle kummalliseksi, ajantaju ja suuntavaisto hämärtyvät. Metsänpeitossa ihmisen on ajateltu olevan haltijoiden tai metsänhenkien valtakunnassa.

Ainakin tuoreemmissa lähteissä metsänpeitosta kerrotaan ei-toivottavana ja vaarallisenakin tila, josta on kaikin keinoin pyrittävä pois. Minulla on kuitenkin tunne, että metsänpeitto ilmiönä on paljon varhaisempi, eikä alkujuuriltaan välttämättä ollenkaan niin pelottava kuin 1800-1900-luvuilla tallennetut kansantarut antavat ymmärtää. Metsä on ollut sen keskellä eläville kansoille koti, suoja, tiedon ja ravinnon lähde. Metsänpeittoon meneminen, siis osaksi ympäristöä sulautuminen, on kenties ollut myös luonnollinen taito, jota on voitu hyödyntää esimerkiksi metsästyksessä.

Nykyihmiselle metsänpeitto voi olla henkiseen alkukotiin palautumisen kokemus, tai eräänlainen flow-tila, jossa havahtuu omaan pienuuteensa. Se voi olla myönteistä katoamista, yhteenkuuluvuutta jonkin itseä laajemman kanssa. Tästä yhteenkuuluvuudesta syntyvät kunnioitus ja vuorovaikutus, jotka ovat myös oman kuvantekemiseni kulmakiviä.

Vanha metsästystä ilmaiseva sana on pyytäminen: metsältä pyydetään sitä, mitä tarvitaan. Ajattelenkin mielelläni olevani ennemmin kuvien pyytäjä kuin kuvien ottaja. Kuvien pyytäminen on ymmärryksen pyytämistä, sopivan hetken odottamista, kanssakäymistä, uteliaisuutta ja myötätuntoa.

Peitossa kertoo siitä, kuinka olevaisuuden lukemattomat eri muodot ja kerrokset ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Johannes Setälän sanoin ”Mikään ei ole ulkopuolella kaiken”. Olen kuvannut teoksen kuvia eri puolilla Suomea, viettäen päivä- ja viikkokausia metsänpeittoon hakeutuneena. Äänimaisema on luotu valkohäntäpeuran nahasta tehdyllä rummulla. Rumpunahan hierominen tuottaa aaltomaista kohinaa, ja rummun lyöntien sykäykset saavat teoksen kuvat liikkumaan. Eläimen nahan voi nähdä reittinä toisiin todellisuuksiin tai tajunnan tasoihin. Näin on tiedetty lukuisissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa, myös täällä pohjolassa.

 

Minulle kuvan tekemisessä on ennen kaikkea kyse kestävämmän kulttuurin synnyttämisestä ja mahdollistamisesta. Kestävä, tasapainoon perustuva elämäntapa edellyttää luonnonkierron syvää ymmärtämistä ja vallitseviin luonnonoloihin sopeutumista niin aineellisella kuin aineettomallakin tasolla. Tällä hetkellä vallalla oleva elämäntapa ei täytä näitä perusedellytyksiä, ja on siksi pitkällä aikajänteellä auttamattoman elinkelvoton. Tarvitsemme eheämpiä tarinoita omasta olemassaolostamme ja paikastamme maailmasta. Haluan omalta osaltani luoda sellaista kuvastoa, joka voi auttaa meitä samaistumaan toiseuteen, laajentamaan käsitystämme itsestä, ja löytämään uudelleen kielen joka ei erottelekaan itseä muusta.

Olennaista on purkaa ajattelumallit, joissa ihminen nähdään muusta olevasta erillisenä ja riippumattomana. Pelkkä asian älyllinen tiedostaminen ei kanna kovin kauas, vaan hyvin todennäköisesti tarvitaan myös kokonaisvaltainen, kehollinen ja sielullinen ymmärrys. Tällaista arvokasta ymmärrystä on uskoakseni edelleen löydettävissä syvältä metsästä, kun sitä kuuntelee tarpeeksi herkin aistein. 

 

 

Isla Peura: Peitossa

Videoinstallaatio

Kesto n. 4 minuuttia

Valokuvat ja äänisuunnittelu / photos and sound design: Isla Peura

Äänisuunnittelun assistentti / sound design assistant: Kalle Rasinkangas

Galleria Ratamo, Kirjastogalleria

25.8.-18.9.2016

Kulttuurigalleria & Kehys3, Vaasa
1.9.-30.9.2016

Hämärän ylistys

Olen huomannut, että luonnollisen valon puute on talvessa raskainta, raskaampaa kuin pimeys itsessään. Kirjoitin viime talvena jatkuvasta keinovalossa olemisesta ja oikean pimeyden puuttumisesta. Niistä puhuessa tulee ensimmäiseksi mieleen kaupunkitaajaman oranssinpunainen taivas, jolta tähdet ovat kadonneet. Nyt olen kuitenkin huomannut kaipaavani hämärää myös sisätiloissa.

 

Helposti unohtuu, että luonnonvalo ei ole vain aurinkoisten päivien erikoisuus. Luonnonvaloa ovat myös kuu, tähdet ja elävä tuli, ja niitä on aikojen alusta asti riittänyt ihmisten talvi-illoissakin. Varsinkin nyt asuessani kerrostaloasunnossa kaupungissa luonnollista valoa (tai luonnollista pimeää) on kuitenkin vaikea löytää. Ulkona ei ole koskaan riittävän pimeää tähtien katseluun, sisältä puolestaan puuttuvat takan ja puukiukaan pehmeän lämpimät valot.

Olen kuluneen syksyn ja talven aikana pyrkinyt oleilemaan sisätiloissakin mahdollisimman paljon luonnonvalossa, toisin sanoen paljon hämärämmässä, mihin olen aiemmin tottunut. Olemme kotona alkaneet välttää sähkövaloa ja kuvaruutuja viimeisinä tunteina ennen nukkumaanmenoa. Tämän kokeilun aikana olen tullut illalla aikaisemmin uneliaaksi (minulle hyvä asia, koska aiemmin olen ollut usein iltaisin liian levoton käydäkseni nukkumaan). Olen myös nukkunut sikeämmin ja herännyt virkeämpänä, mikä on tällaiselle aamu-uniselle todella suuri saavutus. Kaiken kaikkiaan pimeä vuodenaika tuntuu vähemmän väsyttävältä ja vähemmän vihamieliseltä kuin ennen.

Huomaan, kuinka paljon olen kuvitellut tarvitsevani lamppuja, ehkä siitäkin syystä, että liian hämärässä lukemisesta ja muusta vastaavasta on varoiteltu lapsuudestani saakka. Keinovalo on itsestäänselvyys, ja sen välttäminen vaikuttaa suorastaan terveydelle haitalliselta.

Kuitenkin, kun alan pohtia omia tuntemuksiani, asia muuttuu monimutkaisemmaksi. Olen esimerkiksi aina kärsinyt päänsäryistä, silmäsärystä ja väsymyksestä voimakkaasti valaistuissa tiloissa. Myös tietokoneen kirkkaat näytöt ja piirtoheittimet ovat aiheuttaneet samoja oireita. Olisiko vähemmälläkin pärjännyt?

Voimakkaasti visuaaliseen informaatioon nojaava kulttuurimme on tietysti valosta riippuvainen. Lukeminen, erilaisten laitteiden käyttö, television ja elokuvien katselu ja netissä surffailu vaativat ainakin jonkinlaista valoa. Suurin osa informaatiosta tulee silmiemme kautta. Ulkomainoksetkin täytyy valaista, jotta ne näkyisivät myös pimeällä. Vaatiiko kuitenkin kaikki tekemisemme aina näkemistä?

Eikä keinovalon puute pimeää tarkoita. Jo pari kynttilää valaisee pienen asuntomme yllättävän tehokkaasti. Olen huomannut, että ihan tavallisista päivärutiineista yllättävän suuren osan voi tehdä ilman kirkasta valaistusta. Hämäränhyssyssä voi mm. venytellä, kuunnella musiikkia, kertoa tarinoita, keskustella syvällisiä, jutella niitä näitä, olla sylikkäin, soittaa ystäville tai sukulaisille, ruokailla... Myös mm. tiskaus, pyykinpesu, ruuanlaitto, saunominen ja suihkussa käyminen onnistuvat aivan hyvin kynttilänvalossa. 

Puuronkeittoa kynttilänvalossa

Pimeys tai hämärä yhdistetään yleensä yksinäiseen erakkoelämään. Vaikka nautinkin yksinolosta, hämärässä on mahdollista olla myös sosiaalinen. Ihmiset ovat iät ja ajat kokoontuneet tulen ympärille kertomaan tarinoita, hakemaan suojaa, aterioimaan tai juhlimaan. Hämärä kynttilän- tai kuunvalo on omiaan kaikenlaiseen romanttiseen kanssakäymiseen. Ja mikseipä puolison, ystävän tai perheen kanssa voisi viettää aikaa täysin pimeässäkin? Moni muistaa ainakin lapsuuden taskulamppupiiloset ja kummitustarinat.

Hämärässä aika tuntuu venyvän ja pehmentyvän. Menneisyys on enemmän läsnä tässä hetkessä. Kasvonpiirteet muuttuvat utuisen kauniiksi. Mieli on samaan aikaan rauhallinen ja keskittynyt. Valaistuksen vähentäminen vaimentaa myös jatkuvasti virtaavaa informaatiotulvaa. Silmät ja mieli saavat levätä. Samalla muut aistit herkistyvät ottamaan vastaan kosketusta, kuuloaistimuksia, kertomuksia ja tunnelmia. Pimeys antaa mielikuvitukselle tilaa ja kietoo pehmeään peittoonsa. 

 

Hiljaisuuden lisäksi myös pimeys on uhanalainen luonnonvaramme. Kenties pimeän sijaan tai sen lisäksi väsymmekin pimeyden puuttumisesta. Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, löytyisikö pimeyden suojelusta apua kaamosväsymykseen? Kannattaa ainakin kokeilla. Pimeä ja luonnonvalo tarvitsevat puolustajaansa niin kodissa kuin sen ulkopuolellakin. Pian on onneksi taas joulu, kynttilöiden aika. Se on hyvä hetki hellittää turhasta valosta edes hetkeksi, antautua hämärälle.

Metsä, voimauta minut!

- Luonnon hyvinvointituotteistamisen valot ja varjot

Koe luonnon virkistävät ja elvyttävät vaikutukset! Voimaannu luonnossa! Tällaisia lauseita kuulee nykyisin paljon. Lukuisat tutkimustuloksetkin osoittavat, että luontoympäristöllä on elvyttäviä, virkistäviä, stressiä lievittäviä ja terveyttä edistäviä vaikutuksia.  Näitä vaikutuksia voidaan hyödyntää esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa. Mielikuvia luonnon terveellisyydestä käytetään epäilemättä hyväksi myös mainonnassa. Luontohan myy siinä missä seksikin. 

Samalla elämme hyvin luonnosta vieraantunutta ja irtaantunutta aikaa. Kun luonnon kanssa käsi kädessä eläminen ei ole enää syntymästä saakka opittu itsestäänselvyys, ihmisten luontosuhdetta voidaan nyt alkaa palauttaa erilaisten menetelmien ja hyvinvointituotteiden avulla. Vai voidaanko?

Olen iloinen, että asiasta puhutaan ja sitä tutkitaan, jotta tiedemaailmakin saa käännettyä ikiaikaiset viisaudet omalle kielelleen. Olen iloinen, mikäli entistä useammat päiväkotilapset, koululaiset, kuntoutujat ja vanhukset saavat nauttia metsien ja raittiin ilman tuomista iloista ja oivalluksista osana arkeaan. Mutta kuitenkin... Vaikka työskentelen itsekin aiheen parissa, luontohyvinvoinnin tuotteistaminen herättää minussa myös ristiriitaisia tuntemuksia. Kurooko se varmasti umpeen ihmisen ja luonnon välistä kuilua, vai voiko se joissain tapauksissa jopa syventää sitä entisestään? Keskeisintä on, näemmekö luonnon ihmisen tarpeisiin muokkautuvana hyvinvointibrändinä vai meitä ravitsevana, tasapuolisena kumppanina.

Luonto hoitona ja elämyksenä

Luontomenetelmiä, kuten retkeilyä, puutarhanhoitoa sekä eläinavusteista toimintaa, sovelletaan käytännössä mm. sosiaali- terveys- ja opetusaloilla sekä hyvinvointimatkailussa. Puhutaan green caresta. Tällainen toiminta on tärkeää ja kannatettavaa. Sen puitteissa luontoympäristö kuitenkin näyttäytyy helposti vain yhtenä hoitona muiden joukossa, jonka avulla pyritään korjaamaan ihmisten kohtaamia ongelmia tai josta virkistystä voidaan käydä hakemassa samaan tapaan kuin pillereitä apteekista. Tällaisenkin ajattelun mukaan luonto on ihmistä varten oleva resurssi.

Lääkkeen sijaan luontomenetelmiä kannattaisi tarkastella (myös) ennaltaehkäisevänä ja hyvinvointia ylläpitävänä toimintana. Näin suomalaisen green caren piirissä onneksi hyvin pitkälti jo tehdäänkin. Menetelmiä tärkeämpää on niiden tavoite: luontosuhteen syventäminen. Jopa sanana menetelmä kuulostaa joltain arjesta vieraantuneelta - joltain, joka ei ole kaikkien ulottuvilla ja jota tarvitaan vain erityistilanteissa. Mielestäni green caren tulisi olla mahdollisimman vastavuoroista, arkista ja jatkuvaluonteista, jotta se voisi todella lisätä yhteistä hyvinvointiamme. 

Matkailussa taas luonto saatetaan nähdä ihmistä varten olevana viihdykkeenä, paikkana jonne voi halutessaan mennä ja josta voi lähteä pois samaan tapaan kuin elokuvateatterista tai laivalta. Mielikuva luonnosta elämyksiä antavana matkailutuotteena voi pahimmillaan etäännyttää sellaisesta kokemuksesta, jossa olemme jatkuvassa riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteessa toisiimme. 

 Luontosuhteen muodostumisessa on nimittäin olennaista, että luonto ei näyttäydy jonain ”toisena”, jota havainnoimme ikään kuin ulkopuolisina tarkkailijoina. Sellaisessa ajattelussa unohtuu helposti, että selvää rajaa ihmisen ja luonnon välille on lähes mahdotonta muodostaa. Luonnostahan ei voi oikeastaan ”lähteä pois”, sillä se ei ole mikään meistä erillinen paikka, vaan ilmaa, jota hengitämme ja vettä, josta meidänkin kehomme suurilta osin koostuu. Jos ihmisen ainoat luontokokemukset kuitenkin rajoittuvat vuosittaiseen laskettelureissuun tai muuhun mahdollisimman jalostettuun ympäristöön, luonto saatta todella vaikuttaa joltain etäiseltä, omasta arjesta irralliselta kohteelta.

Luonto hyvinvointibrändinä

Monien nykyihmisen kohtaamien ongelmien juuret piilevät kulutuskeskeisessä, luonnosta vieraantuneessa ja näin ollen yksinäisyyttä pullollaan olevassa kulttuurissa. Siinä luonnon ja ihmisenkin arvo mitataan talouden ja tehokkuuden asettamilla ehdoilla. Olisi mielestäni melkoisen ristiriitaista yrittää lääkitä tällaisen erillisyyden aiheuttamia oireita pelkästään tekemällä luonnosta pinnallinen hyvinvointituote – toisin sanoen taas uusi ihmistä varten oleva hyödyke – jonka hyötyä arvioidaan ensisijaisesti taloudellisista lähtökohdista. 

Hyvänä (varoittavana) esimerkkinä luonnon hyvinvointibrändäyksestä ovat lukemattomat elintarvikkeet ja kosmetiikkatuotteet, joissa sana ”natural” voi tarkoittaa ihan mitä vain. Hoitoaine, jossa on parinkymmenen teollisesti tuotetun kemikaalin lisäksi 0,005% kuusenpihkaa, voi aivan hyvin mainostaa tuovansa hyvinvointia suoraan Suomen puhtaasta luonnosta. Kriittinen kuluttaja voisi tässä kohdin huomauttaa, että suurten kemikaalimäärien päätyminen vesistöön ei ainakaan edesauta tämän puhtaan luontomme säilyttämistä. Toinen itseään vastaan kääntyvä wellness-tuote on vaikkapa upean, vanhan metsän paikalle rakennettava jättihotelli viiden tähden palveluineen, jonne ihmiset eri puolilta maailmaa sitten lentävät voimaantumaan "luonnonläheiseen ympäristöön".

Green care painottaa luonnon elvyttäviä ja virkistäviä vaikutuksia ihmiseen, mutta sen yhtenä tavoitteena tulisi olla myös lisätä ihmisen halua ottaa vastuuta omasta elinympäristöstään. Green carehan perustuu ekopsykologiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisen ja luonnon hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Ihmisen hyvinvointi on suoraan riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista, joten ihmistä on oikeastaan mahdotonta "parantaa" ottamatta kantaa ympäristön tilaan. Mielestäni meillä aiheen parissa työskentelevillä on vastuu kehittää luontomenetelmiä entistä enemmän näiden arvojen mukaiseksi. 

Viherympäristöissä oleminen tekee ihmiselle hyvää, kyllä. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja että se herättää kiinnostusta. Mutta enemmän pitäisi puhua myös siitä, millä tavoin ympäristön tuhoaminen kaventaa omaakin henkistä ja fyysistä elinpiiriämme  - eikä kyse ole vain siitä, että veteen ja ilmaan päästetyt jätteet päätyvät ennemmin tai myöhemmin omiin elimistöihimme, vaan myös siitä, mitä ihmisen mielelle tapahtuu tällaisessa itsetuhoon taipuvaisessa kulttuurissa. 

Luonto tasapuolisena kumppanina

 

Voimaantuminen on hieno tavoite - se on voiman löytämistä tai saamista takaisin. Olennaisempaa on kuitenkin mielestäni, mihin ihmistä voimautetaan. Olen pohtinut, että oman työni ja taiteeni tarkoituksena tulee olla ihmisten voimauttaminen toimimaan itselleen ja luonnolle myönteisillä tavoilla. En halua tarjota mitään hetkellistä energiaruisketta, jonka turvin jaksaa taas jatkaa vanhaa samaa rataa, mikäli se vanha rata on yksilön tai yhteisön kannalta toimimaton tai jopa tuhoisa. Toisin sanoen: Jos ahdistuksen syynä on kulttuuri, ei lopullisena ratkaisuna voi olla ahdistuksen poistaminen, vaan kulttuurin muuttaminen.

Näen luonnon tasapuolisena kumppanina, jonka kanssa vuorovaikutuksessa oleminen ylläpitää hyvinvointiamme ja ennaltaehkäisee sekä ihmisiin että ympäristöön kohdistuvia ongelmia. Oikeastaan usein on kyse saman ongelman eri puolista. Mitä vähemmän ihminen kokee itse kuuluvansa luontoon, sitä helpompi hänen on olla välittämättä sen tilasta. Sen sijaan kokemus suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta lisää paitsi vastuullisuutta myös mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä elämässä.

Luontokokemuksista toivoisikin tulevan entistä luonnollisempi osa elämää sen sijaan, että ne liittyisivät ainoastaan joihinkin erityistilanteisiin, kuten lomamatkojen huippuelämyksiin tai toisaalta vaikkapa kuntouttavaan, ”hoivamaiseen” green careen. Luontosuhteen kehittämistä ei pitäisi nähdä ainoastaan korjaavana tai hoidollisena menetelmänä, vaan myös olennaisena osana arkea ja ihmisyyttä. 

 

Talven tuhannet auringot

Kaamosväsymys vaivaa monia, ja yleensä sitä selitetään valon vähäisyydellä. Minulle vaikeinta tässä vuodenajassa on kuitenkin jatkuva keinovalossa oleminen. Tietokoneen näyttö, loisteputket ja energiansäästölamppujen kalsea valo eivät millään korvaa auringon hehkua. Siitä syystä olenkin alkanut kaivata talviini vähemmän valoa. Pimeys ei nimittäin tunnu niin kurjalta silloin, kun se on todellista pimeyttä, ei katuvalojen maalaamaa oranssinruskeaa hämärää. 

 Kunnon pimeyttä on yllättävän vaikea löytää. Lähimetsän valaistulta pururadalta poiketessa tuntuu aluksi siltä, kuin sukeltaisi sysimustaan tyhjyyteen. Silmät tottuvat kuitenkin nopeasti, ja pimeys muuttuu hämäräksi. Taivaanranta on varsinkin pilvisellä säällä lähinnä uhkaavan punertava johtuen kaupungin valosaasteesta. Pilvettöminä öinä voi toki ihastella tähtiä kaupungissakin, mutta kauas asutuskeskuksista matkustaessa yllättyy joka kerta: ai tältäkö se tähtitaivas näyttääkin!

Kuva: Juskteez Vu / Unsplash.com

Linnunrata oli joskus osa ihmisen arkista yömaisemaa, mutta nykyisin sen näkeminen alkaa olla kaupunkiasujalle harvinaista herkkua. Pimeyteen hakeutuminen kuitenkin kannattaa. Mikään ei pysäytä yhtä varmasti kuin oman kotigalaksimme katselu tummuvassa illassa. Silloin tajuaa hetkessä oman pienuutensa suhteessa maailman äärettömyyteen, ja se tuntuu merkillisen lohdulliselta. On melkein mahdotonta murehtia töissä sattunutta välikohtausta tai omaa rupsahtavaa ulkonäköä, kun tuijottaa tuhansien valovuosien päässä avautuvaa satojen miljardien tähtien kosmista tanssia. 

Niin, kesällä saamme toki nauttia auringon valosta ja lämmöstä, mutta ajatelkaa: talviyönä voi nähdä kerrallaan lukemattoman määrän auringon kaltaisia tähtiä, jopa paljon omaa aurinkoamme suurempia ja valoisampia. Talvi on tuhansien himmeiden aurinkojen aikaa.

Pimeyden lisäksi tarvitsen elävää tulta selviytyäkseni kaamosajasta. Muinoin talven tuli on ollut ihmiselle välttämätön hengissäpysymisenkin kannalta, mutta edelleen sen merkitys tuntuu äärettömän tärkeältä. Moni polttaa mielellään kynttilöitä tähän aikaan vuodesta. Tulessa, jopa pienessä liekissä, on palanen auringon hehkusta. Tulen luoma valo on pehmeää, se kietoo syliinsä kuin lämmin huopa. Parasta tietysti on, jos voi kynttilän lisäksi istua takkatulen tai nuotion äärellä. Tulta jaksaa tuijotella paljon kauemmin kuin kirkasvalolamppua. Talvi on myös tärkeää tarinoinnin ja pohdiskelun aikaa, ja tulen ääressä mietteet ajautuvat lähes väistämättä syntyihin syviin. Kuinka monta syvällistä keskustelua olette sen sijaan käyneet loisteputkivalojen alla?

Kuvat: Isla  / www.luonnonvalo.fi

Kiitos, marraskuu

Pidän marraskuusta. Kaikki valmistautuu lepoon. Tämä on irtipäästämisen aikaa - haikeaa, mutta kuitenkin tärkeä osa elämää. Harmauskin muuttuu rauhallisen kauniiksi väriloistoksi, kun menee metsään.

Mummini sanoi kerran, että marraskuu on hänestä kaikista paras kuukausi, koska silloin on vähiten töitä. Mummi on entinen maatilan emäntä. Ehkä marraskuun inhottavuus ei olekaan mikään itsestäänselvyys, vaan nykyisen kulttuurimme tuotos. Kiirettä, harmautta ja keinovaloja. Olisimmeko marraskuussa yhtä uupuneita, jos käyttäisimme tämän ajan polttopuiden tekoon, käsitöihin ja leipomiseen leivinuunin pehmeässä lämmössä?

Valitettavasti monilla ei nykypäivänä ole joko mahdollisuutta tai valmiutta asettua tuohon luonnonrytmin lepoon. Tämä aika vuodestahan on monesti koulu- ja työelämässä sitä kaikkein hektisintä ja stressaavinta. Sitten tulee joulu tuoden omat kiireensä, ääriään myöten pullistelevat ostoskeskukset ja vilkkuvalot. Heti tammikuussa alkaa uusi kierros.

Mitä me, yhteiskuntana tai yksittäisinä ihmisinä voisimme oppia luonnon lepoajasta? Voisiko marraskuu tuoda meille mahdollisuuden luopua entisestä, ehkä surrakin sitä, ja samalla toivottaa tervetulleeksi tulevan talven hiljaisuus ja sen alta esiin pursuava kevät? Sinivuokot lymyilevät jo metsässä odottamssa tulevan kevään valoa. Sipulit on istutettu ja pellot kynnetty kevään kylvöjä varten. Kaikki on valmista.

Marraskuuta pidetään nimensä mukaisesti ”kuoleman kuukautena”. Kuulostaa masentavalta, mutta vain, jos kuolema nähdään elämän vastakohtana, lopullisena ja synkkänä. Kuitenkin luonnossa kuolemaa tapahtuu jatkuvasti, eikä se ole mitään muuta kuin uuden elämän syntymää. Puut luopuvat lehdistään syksyn tullen, ja lehtien ravinteet siirtyvät maaperään puun juurelle. Kuollutkin puu kuhisee kaikenlaista elämää, kun erilaiset sienet ja pikkumönkijäiset alkavat hajottaa sitä.

Ei mikään kuolema ole lopullinen. Ainoastaan meidän ihmisten tuntuu olevan vaikea päästää irti. Kuinkahan paljon sellaisia menneitä taakkoja kannamme, joiden olisi ollut aika antaa kuolla jo aikaa sitten? Miten meissä voi syntyä uutta elämää, jos emme uskalla luopua?

Puhe marraskuun harmaudestakin on oikeastaan puppua. Ainoastaan kaupungissa on nyt todella harmaata. Mutta menkääpä metsään! Männynrungot suorastaan hehkuvat punaisuuttaan ja sammaleenvihreä herää eloon kosteassa syyssäässä. Ruskean ja harmaankin sävyt vaihtelevat sinertävästä oranssiin ja kaikkeen siltä väliltä. Tuntuu upealta seistä kalliolla kauan ja antaa nukahtavan maiseman paljastaa salaisuuksiaan pala kerrallaan, sävy sävyltä.

Kiitos tästä kaikesta, marraskuu.

Kuvat: www.luonnonvalo.fi