Metsä, voimauta minut!

- Luonnon hyvinvointituotteistamisen valot ja varjot

Koe luonnon virkistävät ja elvyttävät vaikutukset! Voimaannu luonnossa! Tällaisia lauseita kuulee nykyisin paljon. Lukuisat tutkimustuloksetkin osoittavat, että luontoympäristöllä on elvyttäviä, virkistäviä, stressiä lievittäviä ja terveyttä edistäviä vaikutuksia.  Näitä vaikutuksia voidaan hyödyntää esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa. Mielikuvia luonnon terveellisyydestä käytetään epäilemättä hyväksi myös mainonnassa. Luontohan myy siinä missä seksikin. 

Samalla elämme hyvin luonnosta vieraantunutta ja irtaantunutta aikaa. Kun luonnon kanssa käsi kädessä eläminen ei ole enää syntymästä saakka opittu itsestäänselvyys, ihmisten luontosuhdetta voidaan nyt alkaa palauttaa erilaisten menetelmien ja hyvinvointituotteiden avulla. Vai voidaanko?

Olen iloinen, että asiasta puhutaan ja sitä tutkitaan, jotta tiedemaailmakin saa käännettyä ikiaikaiset viisaudet omalle kielelleen. Olen iloinen, mikäli entistä useammat päiväkotilapset, koululaiset, kuntoutujat ja vanhukset saavat nauttia metsien ja raittiin ilman tuomista iloista ja oivalluksista osana arkeaan. Mutta kuitenkin... Vaikka työskentelen itsekin aiheen parissa, luontohyvinvoinnin tuotteistaminen herättää minussa myös ristiriitaisia tuntemuksia. Kurooko se varmasti umpeen ihmisen ja luonnon välistä kuilua, vai voiko se joissain tapauksissa jopa syventää sitä entisestään? Keskeisintä on, näemmekö luonnon ihmisen tarpeisiin muokkautuvana hyvinvointibrändinä vai meitä ravitsevana, tasapuolisena kumppanina.

Luonto hoitona ja elämyksenä

Luontomenetelmiä, kuten retkeilyä, puutarhanhoitoa sekä eläinavusteista toimintaa, sovelletaan käytännössä mm. sosiaali- terveys- ja opetusaloilla sekä hyvinvointimatkailussa. Puhutaan green caresta. Tällainen toiminta on tärkeää ja kannatettavaa. Sen puitteissa luontoympäristö kuitenkin näyttäytyy helposti vain yhtenä hoitona muiden joukossa, jonka avulla pyritään korjaamaan ihmisten kohtaamia ongelmia tai josta virkistystä voidaan käydä hakemassa samaan tapaan kuin pillereitä apteekista. Tällaisenkin ajattelun mukaan luonto on ihmistä varten oleva resurssi.

Lääkkeen sijaan luontomenetelmiä kannattaisi tarkastella (myös) ennaltaehkäisevänä ja hyvinvointia ylläpitävänä toimintana. Näin suomalaisen green caren piirissä onneksi hyvin pitkälti jo tehdäänkin. Menetelmiä tärkeämpää on niiden tavoite: luontosuhteen syventäminen. Jopa sanana menetelmä kuulostaa joltain arjesta vieraantuneelta - joltain, joka ei ole kaikkien ulottuvilla ja jota tarvitaan vain erityistilanteissa. Mielestäni green caren tulisi olla mahdollisimman vastavuoroista, arkista ja jatkuvaluonteista, jotta se voisi todella lisätä yhteistä hyvinvointiamme. 

Matkailussa taas luonto saatetaan nähdä ihmistä varten olevana viihdykkeenä, paikkana jonne voi halutessaan mennä ja josta voi lähteä pois samaan tapaan kuin elokuvateatterista tai laivalta. Mielikuva luonnosta elämyksiä antavana matkailutuotteena voi pahimmillaan etäännyttää sellaisesta kokemuksesta, jossa olemme jatkuvassa riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteessa toisiimme. 

 Luontosuhteen muodostumisessa on nimittäin olennaista, että luonto ei näyttäydy jonain ”toisena”, jota havainnoimme ikään kuin ulkopuolisina tarkkailijoina. Sellaisessa ajattelussa unohtuu helposti, että selvää rajaa ihmisen ja luonnon välille on lähes mahdotonta muodostaa. Luonnostahan ei voi oikeastaan ”lähteä pois”, sillä se ei ole mikään meistä erillinen paikka, vaan ilmaa, jota hengitämme ja vettä, josta meidänkin kehomme suurilta osin koostuu. Jos ihmisen ainoat luontokokemukset kuitenkin rajoittuvat vuosittaiseen laskettelureissuun tai muuhun mahdollisimman jalostettuun ympäristöön, luonto saatta todella vaikuttaa joltain etäiseltä, omasta arjesta irralliselta kohteelta.

Luonto hyvinvointibrändinä

Monien nykyihmisen kohtaamien ongelmien juuret piilevät kulutuskeskeisessä, luonnosta vieraantuneessa ja näin ollen yksinäisyyttä pullollaan olevassa kulttuurissa. Siinä luonnon ja ihmisenkin arvo mitataan talouden ja tehokkuuden asettamilla ehdoilla. Olisi mielestäni melkoisen ristiriitaista yrittää lääkitä tällaisen erillisyyden aiheuttamia oireita pelkästään tekemällä luonnosta pinnallinen hyvinvointituote – toisin sanoen taas uusi ihmistä varten oleva hyödyke – jonka hyötyä arvioidaan ensisijaisesti taloudellisista lähtökohdista. 

Hyvänä (varoittavana) esimerkkinä luonnon hyvinvointibrändäyksestä ovat lukemattomat elintarvikkeet ja kosmetiikkatuotteet, joissa sana ”natural” voi tarkoittaa ihan mitä vain. Hoitoaine, jossa on parinkymmenen teollisesti tuotetun kemikaalin lisäksi 0,005% kuusenpihkaa, voi aivan hyvin mainostaa tuovansa hyvinvointia suoraan Suomen puhtaasta luonnosta. Kriittinen kuluttaja voisi tässä kohdin huomauttaa, että suurten kemikaalimäärien päätyminen vesistöön ei ainakaan edesauta tämän puhtaan luontomme säilyttämistä. Toinen itseään vastaan kääntyvä wellness-tuote on vaikkapa upean, vanhan metsän paikalle rakennettava jättihotelli viiden tähden palveluineen, jonne ihmiset eri puolilta maailmaa sitten lentävät voimaantumaan "luonnonläheiseen ympäristöön".

Green care painottaa luonnon elvyttäviä ja virkistäviä vaikutuksia ihmiseen, mutta sen yhtenä tavoitteena tulisi olla myös lisätä ihmisen halua ottaa vastuuta omasta elinympäristöstään. Green carehan perustuu ekopsykologiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisen ja luonnon hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Ihmisen hyvinvointi on suoraan riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista, joten ihmistä on oikeastaan mahdotonta "parantaa" ottamatta kantaa ympäristön tilaan. Mielestäni meillä aiheen parissa työskentelevillä on vastuu kehittää luontomenetelmiä entistä enemmän näiden arvojen mukaiseksi. 

Viherympäristöissä oleminen tekee ihmiselle hyvää, kyllä. On hienoa, että aiheesta puhutaan ja että se herättää kiinnostusta. Mutta enemmän pitäisi puhua myös siitä, millä tavoin ympäristön tuhoaminen kaventaa omaakin henkistä ja fyysistä elinpiiriämme  - eikä kyse ole vain siitä, että veteen ja ilmaan päästetyt jätteet päätyvät ennemmin tai myöhemmin omiin elimistöihimme, vaan myös siitä, mitä ihmisen mielelle tapahtuu tällaisessa itsetuhoon taipuvaisessa kulttuurissa. 

Luonto tasapuolisena kumppanina

 

Voimaantuminen on hieno tavoite - se on voiman löytämistä tai saamista takaisin. Olennaisempaa on kuitenkin mielestäni, mihin ihmistä voimautetaan. Olen pohtinut, että oman työni ja taiteeni tarkoituksena tulee olla ihmisten voimauttaminen toimimaan itselleen ja luonnolle myönteisillä tavoilla. En halua tarjota mitään hetkellistä energiaruisketta, jonka turvin jaksaa taas jatkaa vanhaa samaa rataa, mikäli se vanha rata on yksilön tai yhteisön kannalta toimimaton tai jopa tuhoisa. Toisin sanoen: Jos ahdistuksen syynä on kulttuuri, ei lopullisena ratkaisuna voi olla ahdistuksen poistaminen, vaan kulttuurin muuttaminen.

Näen luonnon tasapuolisena kumppanina, jonka kanssa vuorovaikutuksessa oleminen ylläpitää hyvinvointiamme ja ennaltaehkäisee sekä ihmisiin että ympäristöön kohdistuvia ongelmia. Oikeastaan usein on kyse saman ongelman eri puolista. Mitä vähemmän ihminen kokee itse kuuluvansa luontoon, sitä helpompi hänen on olla välittämättä sen tilasta. Sen sijaan kokemus suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta lisää paitsi vastuullisuutta myös mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä elämässä.

Luontokokemuksista toivoisikin tulevan entistä luonnollisempi osa elämää sen sijaan, että ne liittyisivät ainoastaan joihinkin erityistilanteisiin, kuten lomamatkojen huippuelämyksiin tai toisaalta vaikkapa kuntouttavaan, ”hoivamaiseen” green careen. Luontosuhteen kehittämistä ei pitäisi nähdä ainoastaan korjaavana tai hoidollisena menetelmänä, vaan myös olennaisena osana arkea ja ihmisyyttä.