18 syyskuuta 2016

Metsänpeitossa kuvia pyytämässä

 
 
Mitä tarkoittaa metsänpeittoon meneminen? Millaista tarinaa kerromme itsestämme suhteessa muuhun elolliseen, ja millaista tarinaa ehkä tarvitsemme? Muun muassa näihin kysymyksiin olen etsinyt vastauksia työstäessäni Peitossa -teostani. Se on valokuvista ja äänestä muodostuva kokonaisuus, jonka luomisessa ovat olleet mukana mm. puiden rungot, kivet, vesi ja tuuli. Teos on esillä Vaasassa syyskuun loppuun saakka. Tässä tekstissä valotan hiukan työskentelyni ja aiheen taustoja.

Kansanperinteemme kertoo hurjia tarinoita metsänpeitosta. Uskottiin, että metsänpeittoon joutunut ”katoaa” metsään ja saattaa jopa muuttua ulkopuolisille näkymättömäksi. Maailma ympärillä muuttuu hänelle kummalliseksi, ajantaju ja suuntavaisto hämärtyvät. Metsänpeitossa ihmisen on ajateltu olevan haltijoiden tai metsänhenkien valtakunnassa.

Ainakin tuoreemmissa lähteissä metsänpeitosta kerrotaan ei-toivottavana ja vaarallisenakin tila, josta on kaikin keinoin pyrittävä pois. Minulla on kuitenkin tunne, että metsänpeitto ilmiönä on paljon varhaisempi, eikä alkujuuriltaan välttämättä ollenkaan niin pelottava kuin 1800-1900-luvuilla tallennetut kansantarut antavat ymmärtää. Metsä on ollut sen keskellä eläville kansoille koti, suoja, tiedon ja ravinnon lähde. Metsänpeittoon meneminen, siis osaksi ympäristöä sulautuminen, on kenties ollut myös luonnollinen taito, jota on voitu hyödyntää esimerkiksi metsästyksessä.

Nykyihmiselle metsänpeitto voi olla henkiseen alkukotiin palautumisen kokemus, tai eräänlainen flow-tila, jossa havahtuu omaan pienuuteensa. Se voi olla myönteistä katoamista, yhteenkuuluvuutta jonkin itseä laajemman kanssa. Tästä yhteenkuuluvuudesta syntyvät kunnioitus ja vuorovaikutus, jotka ovat myös oman kuvantekemiseni kulmakiviä.

Vanha metsästystä ilmaiseva sana on pyytäminen: metsältä pyydetään sitä, mitä tarvitaan. Ajattelenkin mielelläni olevani ennemmin kuvien pyytäjä kuin kuvien ottaja. Kuvien pyytäminen on ymmärryksen pyytämistä, sopivan hetken odottamista, kanssakäymistä, uteliaisuutta ja myötätuntoa.

Peitossa kertoo siitä, kuinka olevaisuuden lukemattomat eri muodot ja kerrokset ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Johannes Setälän sanoin ”Mikään ei ole ulkopuolella kaiken”. Olen kuvannut teoksen kuvia eri puolilla Suomea, viettäen päivä- ja viikkokausia metsänpeittoon hakeutuneena. Äänimaisema on luotu valkohäntäpeuran nahasta tehdyllä rummulla. Rumpunahan hierominen tuottaa aaltomaista kohinaa, ja rummun lyöntien sykäykset saavat teoksen kuvat liikkumaan. Eläimen nahan voi nähdä reittinä toisiin todellisuuksiin tai tajunnan tasoihin. Näin on tiedetty lukuisissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa, myös täällä pohjolassa.
 

Minulle kuvan tekemisessä on ennen kaikkea kyse kestävämmän kulttuurin synnyttämisestä ja mahdollistamisesta. Kestävä, tasapainoon perustuva elämäntapa edellyttää luonnonkierron syvää ymmärtämistä ja vallitseviin luonnonoloihin sopeutumista niin aineellisella kuin aineettomallakin tasolla. Tällä hetkellä vallalla oleva elämäntapa ei täytä näitä perusedellytyksiä, ja on siksi pitkällä aikajänteellä auttamattoman elinkelvoton. Tarvitsemme eheämpiä tarinoita omasta olemassaolostamme ja paikastamme maailmasta. Haluan omalta osaltani luoda sellaista kuvastoa, joka voi auttaa meitä samaistumaan toiseuteen, laajentamaan käsitystämme itsestä, ja löytämään uudelleen kielen joka ei erottelekaan itseä muusta.

Olennaista on purkaa ajattelumallit, joissa ihminen nähdään muusta olevasta erillisenä ja riippumattomana. Pelkkä asian älyllinen tiedostaminen ei kanna kovin kauas, vaan hyvin todennäköisesti tarvitaan myös kokonaisvaltainen, kehollinen ja sielullinen ymmärrys. Tällaista arvokasta ymmärrystä on uskoakseni edelleen löydettävissä syvältä metsästä, kun sitä kuuntelee tarpeeksi herkin aistein. 
 


 
Isla Peura: Peitossa
Videoinstallaatio
Kesto n. 4 minuuttia

Valokuvat ja äänisuunnittelu / photos and sound design: Isla Peura
Äänisuunnittelun assistentti / sound design assistant: Kalle Rasinkangas

25.8.-18.9.2016



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti